Ennen syömishäiriöni oli sellainen että se oli omaa syytäni, olin päästänyt sen korvieni väliin (tosin siellä se lymyilee edelleenkin) ja silloin se hallitsi minua täysin. Halusin hirveästi laihduttaa. Aloin laihduttamaan painosta 46kg, mutta sitten lopetin kun paino jumitti koko ajan vaan neljässäviidessä kilossa.
Nykyisin tämä syömisen vaikeus ei enää lähde itsestäni, vaan ulkoisista tekijöistä. Puheet vaikuttaa hyvin paljon, liikaakin. Joskus osaan olla välittämättä niistä, joskus ne vangitsevat minut. Ei ole koko ajan kiva kuulla syö syö syö SYÖ -höpötystä. Joskus se menee syö vaikka väkisin jos et muuten pysty -höpötykseksi, joka on vielä ikävämpää. En mahda itselleni mitään. Perkele sentään minä haluaisin kyllä syödä, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu!
Eikö mun siis pitäisi nyt olla iloinen kun olen selkeästi laihtunut kun vaatteetkaan ei enää pysy päällä?! No, en kuitenkaan ole iloinen. Minusta on hyvin surullista nähdä millaiseksi luurangoksi olen muuttumassa. Olen kuihtumassa pois. Haihdun pölyhiukkasina ilmaan. Minusta ei jää mitään jäljelle.
En halua kuihtua pois. Haluan pystyä elämään normaalisti, tekemään normaalia asioita. En ole pystynyt käymään koulussakaan kunnolla jatkuvien huimauksien takia.
Ristiriitana tähän; rakastan solisluita! Ja muutenkin kaikenlaisia kauniita luiden kohtia. mutta kun itseään katsoo niin tuntuu vaan siltä että luut törröttää hyvin rumasti eikä ne ole mitenkään kauniita.
Teitä on jo 17!♥
- fav
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti